Kuka olet Ossi-Veikko Takala?
– Kerro historiastasi Tampereen Urheiluautoilijoissa?
Tarkoin en muista, mutta 60-lukua se oli, kun marssin Järvelinin Ollin rengasliikkeeseen Turjankadulle, vakaalla aikomuksella liittyä Tampereen Urheiluautoilijoihin. Olin aikaisemmin kuulunut Autoliittoon, tai Suomen Autoklubihan se silloin oli, mutta sen toiminta ei oikein iskenyt.
Olli, asian esitettyäni, herkesi miettimään: ”Missäs niitä jäsenpapereita on?” Pienen salapoliisityön jälkeen löytyivät rengaspinosta ja asian virallinen puoli hoitui. Edes aiemmin jäsenyyden edellyttämiä suosituksia tuolloin ei enää vaadittu.
Mitä kaikkea sitä tulikaan tehtyä, kun harvakseltaan käynnistyneet tehtävänkuvat alkoivat vilistää yhä tihenevää tahtia. Ahveniston Vauhtipäivät käynnistyivät v.1975 ja erityisesti muistuu mieleen alkuvuosien touhuilu ratatuomarina. Sulkumiehestä EK-päällikköön, ratatuomarista ratatuomarien päällikköön, järjestysmiehestä järjestyspäällikköön ja moneen muuhun reikään ehdin nenäni työntää, kunnes tuli vuosi 1986.
Noina aikoina kisoja oli vuodessa useita, päätoimihenkilöt niihin löytyivät tätä päivää vaivattomammin – paitsi yksi. Kilpailun tiedottajasta oli ns. ainainen ”uupelo”. Minä, joka olin jonkin tason kirjoitushommia tehnyt pienen ikääni, aloin pähkäillä, mikä siinä nyt niin vaikeaa on. Kerran taas oli tiedottaja haussa, joten ihmettelin asiaa Päivärinnan Matillekin sillä sivulauseella, että voisinhan minä. Ei mennyt kahta minuuttia kun huomasin olevani ”viranhaltija”, josta nyt kolme vuosikymmentä myöhemminkään en ole eroon päässyt.
Ei tullut pehmeää laskua uuteen tehtävään, ensimmäinen tiedotusposti oli vaatimattomasti Euroopan mestaruuskilpailu eli rallicrossin FIA Inter Nations Cup Kaanaassa. Lindholmin Tapsalta sain moraalista tukea, silti monta vähäunista yötä kului sen ajan vasaramallisen kirjoituskoneen äärellä päätä raapiessa. No, kun tarpeeksi korkealta aloittaa, on jatko pelkkää alamäkeä ja kynähommat sen kun lisääntyi.
Vuonna 1986 TamUA täytti 30 vuotta, ja yllätys, yllätys kohta huomasin päivittäväni seuran historiikkia, eikä kaksi kolmannetta. Seuran sihteeri/työmyyrä Hakalan Anneli lähti ”vihreämmille laitumille”, jolloin jäsenlehti, tämä Jarrupalan edeltäjä, jäi vaille toimittajaa. Vaan nythän oli seuralla tiedottaja. Siitä alkoi sekin ”ura”, joka 90-luvun muutamaa alkuvuotta lukuun ottamatta, on jatkunut tähän päivään saakka.
Kuka näitä kaikkia muistaa, en minä ainakaan. Kilpailujen tiedottajaduunia riitti ja oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että siihen sisältyi myös kisan mainonta, markkinointi ja jopa taloudellisten tukijoiden hankinta. Joitain kertoja sorruin auttamaan tiedotuksessa myös naapuriseuroja, sain jopa kuulla hoidelleeni sitä hommaa aivan tietämättänikin. Tiukassa istui tiedotuksesta sekin käsitys, että siellä ne vain istuu ”toimistossaan” pullavadin ääressä, joten kun jotain oli unohtunut, sieltä voi aina lainata henkilön ihan mihin vain, tekemään ihan mitä vain. Ja on sitä melkein mitä vain tullut tehtyäkin.
Oli kai luonnollista kehitystä, että jossain vaiheessa (muistaakseni 1987) huomasin kuuluvani myös TamUA:n hallitukseen. Puheenjohtajankin tekivät vuosiksi 2003 – 2006 ja siitä edelleen hallituksen varajäsenen. Nyt hallitushommat ovat kohdaltani ohi, kun tämän vuoden alusta päätin viimeisimmän pestini – kaksi ja puoli vuotta hallituksen sihteerinä.
Ja kuin helppo-Heikin myyntipuheesta: ”Eikä tässä vielä kaikki!” Tuli sitä 90-luvulla kulutettua myös kartturin penkkiä, kun jälkikasvun kanssa kierrettiin ralleja katsojien ja kanssakilpailijain kauhuna, eikä luvalla sanottuna edes heikolla menestyksellä. Kynähommiakaan ei TamUA:ssa liene ollut tarpeeksi, runsas pari vuosikymmentä meni Aamulehden palkkalistoilla, sinne ja siinä sivussa vähän muuallekin autourheilu- ja kisajuttuja kirjoitellen.
Jösses, juuri huomasin hyvinkin puoli vuosisataa TamUA:ssa täyttyneen. Moneen sitä on ehtinyt ”nokkansa” vuosien varrella työntää. En tiedä olisiko pitänyt, mutta tehty mikä tehty. Nyt kuitenkin, vaikka aivan ”kirvestä kaivoon” en aio heittääkään, on tullut aika antaa vauhdin hidastua.
– Mieleenpainunein muistosi autourheilun saralla?
Toki hyviäkin muistoja riittää. mutta etsimättä nousee mieleen, ei vain yksi, vaan kolme dramaattista tapahtumaa.
6.5.1984 Hämeenlinnan Ajojen sunnuntai, kello noin 13, rataa kiertää moottoripyörälähtö. Paikalle vähän myöhässä saapuneena seuraan kilpailua ns. ”äijänä” pääkaarteen katsomon penkan päältä, lähellä sisääntuloporttia. Yleisön nouseva kohina ja hetkeä aiemmin yli lentäneen helikopterin tukahtuva moottoriääni kääntää katseeni kohti uskomatonta näkyä. Roottori verkalleen pyörien kopteri leijuu, vaurioitunut laskuteline roikkuen, vääjäämättä alas rinnettä. Roottori iskee rinteeseen, kopteri kaatuu ja ulos sinkoaa pistoliekki. Hetkessä kaikki on yhtenä, rinnettä alas vierivänä, lopulta tasanteen asfaltille päätyvänä tulipallona.
Rinteestä ja tasanteelta katsojat pakenevat minkä ehtivät, mutta kaikki eivät. Tajuan ettei nyt käynyt hyvin ja auttavia käsiä tarvitaan. Spurttaan kohti palavaa konetta ja niin eteeni sortuu, polttoainesuihkun päälleen saanut, ilmiliekeissä oleva mies. Tuntemattomaksi jääneen kaverin kanssa yritämme liekkejä tukahduttaa mm. jostain kaapatulla katsojan viltillä, mutta uhrin kannalta ne laantuvat liian myöhään. Näkymä oli kuin ”Danten helvetistä”, tulta, ruhjoutuneita ihmisiä, rojua, kauhistuneita katseita, mutta onneksi myös heitä, joilta löytyi kykyä sekä uskallusta ryhtyä välittömästi pelastustoimiin. Jotain tapahtumien kaoottisuudesta kertoo, että hetkellä jolloin luulimme kaiken olevan jo hallinnassa, tilanne sähköistyi huutoon: ”Hei, täällä on vielä elävä ihminen!” Niin kaivoimme pienen pensaan juurelta vielä yhden vähäisiä elonmerkkejä osoittaneen onnettoman.
Viisi kuollutta, kymmeniä loukkaantuneita, vaikka suoranaisesta autourheiluonnettomuudesta ei ollut kyse, niin sai se ajattelemaan mitä kaikkea saattaa sattua, kun tähdet eivät ole oikeassa asennossa – ja edelleenkin katson taivaalle, kun yleisötilaisuudessa kuulen helikopterin äänen.
24.8.1984 Jyväskylän Suurajojen EK 2 Humalamäki. Istun perjantai-illan yhdellä perinteisellä ”yleisörysällä” Humalamäen ”hyppysuoralla”, sen keskimmäisen hyppyrin oikean puolen penkalla. Kärki on mennyt ja valon hiipuessa kamerakin jo laukussa. Paikkaa lähestyy n:o 48, britti Julien Roderick, Vauxhall Chevettellä. Tämä hyppysuora aukeaa loivasta vasurista ja ilmeisesti hän näkee tilanteen niin, että nyt ei nostella. Eikä nosta, vaan ”Vette” hyökkää täysillä tuolle sinänsä pienelle, mutta niin petolliselle hyppyrille. Tulo sille ei onnistu aivan linjassa, näin hyppyri heittää auton kiertoliikkeeseen vasemmalle ja ulos tieltä, suoraan kohti vain metrien päässä kisaa seuraavaa sankkaa yleisömassaa. Rajun volttisarjan, joka jatkuu ja jatkuu, nostattamassa pölypilvessä sinkoilee autonosia, ryntäilee ihmisiä. Kun katsoin kaikkea tätä, muistan ajatelleeni: ”Tähän loppui ralliautoilu Suomenmaassa.”
Ettei näin käynyt, sanoisin siihen jääneen matkaa noin metri ja siinä auttoi kuljettajan selkäytimestä tullut viimeinen korjausliike. Näkömuistiini on näet jäänyt havainto ilmassa olleen auton oikealle käännetyistä etupyöristä. Tiehen osuessaan tämä ja auton heiluriliike käänsivät autoa sen verran, että voltit pyörivät penkalla vain yleisöä hipoen.
Sananmukaisesti ”pölyn laskeuduttua” auton romu lojui ojassa runsaan sadan metrin päässä ja paikalla täysi kaaos. Kuitenkin tilanteen selkiytyessä voitiin todeta siitä selvityn lähes pelkällä säikähdyksellä. Kolhuja oli tullut, mutta pääasiassa kompastelusta pakoon juostessa, edes kuljettajat eivät mainittavasti loukkaantuneet.
Nykyisin turvaetäisyydet ovat merkittävästi suuremmat. Hyvä näin, tuolloin vuonna 1984 oli ralliautoilun tulevaisuus metristä kiinni.
14.5.1989 Hämeenlinnan Ajot, sunnuntai klo 12.57. Rataa kiertävän Special Saloon enintään 1300 cc SM-luokan lähdöstä on noin puolet ajettu. Päivystän kameroineni runsaan parinkymmenen ajokin ohimarssia tutulla paikalla Ahveniston pääsuoran penkalla, kun yht´äkkiä sävähdän: ”Minne katosi valkoinen Mini?” Seuraavassa hetkessä havahdun radalla olevaan epämääräiseen romukasaan, ja liikkumattomana makaavaan kuljettajaan sen vierellä. Kaidekosketuksessa kaiteen jatkos takertui Minin ovipieleen, auto pysähtyi kuin seinään ja koki totaalisen tuhon.
Kun illalla purimme kameran filmiä Aamulehdessä, sain huomata kuvanneeni tilannetta refleksin omaisesti ja tallentaneeni autourheilua suurella sydämellä harrastaneen ystävän viimeiset hetket. Yksi tamperelaisen autourheilun legenda Pauli ”Pate” Jokinen oli kaatunut saappaat jalassa.
– Jos tarkastellaan vaikka viittä edellistä vuotta, mikä on mielestäsi tätä em. viiden vuoden jaksoa kuvaava muutos autourheilussa?
Aika laaja kysymys, en nyt ala raapimaan lajia syvemmin ja kansainvälisesti, mutta jos lähdetään kotimaisista, meitä koskevista kisakuvioista, niin eiköhän tämä maan lähes lamassa laahaava talous ole aika suuri muutostekijä. Toki harrastajia ja panostustakin edelleen löytyy, mutta huolestuttavasti osanottajamäärät ovat hiipuneet ja sama trendi näkyy kilpailujen määrässä.
Mielestäni ankeat ajat esimerkiksi ralleissa ovat aiheuttaneet tilanteen, jossa yhä useammat omaksi ilokseen ja satunnaisia lähialueen kisoja ajavat harrastajat jättävät ajokkinsa ”hiiren pesäksi”. Euroille kun löytyy muutakin käyttöä ja eipä oikein ole näitä ”lähialueen kisojakaan”. Sillä harvalukuisiksi ovat käyneet, ilman mitään mestaruusstatusta ajetut, puhtaasti kansalliset rallit. Viime aikoina tähän ankeuteen on tosin jossain määrin tuotu valoa harrasterallitoiminnalla. Kaiholla tässä muistelee esim. vuoden 2010 Historic-kisamme ”ankeutta”, kun kaikki eivät edes mahtuneet mukaan, vaan jotain 80 kilpailijaa oli pakko karsia. Mitä on osanottajia vastaavissa kisoissa tänä päivänä?
Puoli vuosisataa Tampereen UA:n riveissä saa luotaamaan muutosta myös oman seuran kannalta. Tekisi mieli todeta, suulla suuremmalla sanottua mukaillen, Kaanaa..Kaanaa..Kaanaa. Tämä aikoinaan tamperelaisten moottoriurheiluseurojen, yhtenä Tampereen UA, aktiivisella asiaan paneutumisella aikaan saatu moottoriurheilualue RC-JM-ratoineen on näinä vuosina valunut muille markkinoille. Vielä v. 2011 järjestimme siellä kiitosta saaneen JM SM -liigafinaalin, mutta jääminen ”hopeajoukkueeseen” alueen hallinnoinnin kilpailutuksessa sekä ympäristöluvan ehdot (jotka tosin sittemmin kilpailujen este enää olleetkaan) siirsivät meidät, ainoina tamperelaisina radalla 35 vuoden aikana yli puolensataa autokilpailua järjestäneet laulukuoroon. Melkoinen muutos tamperelaiseen autourheiluun! Tarkennuksena todettakoon Kaanaan sijaitsevan Tampereen kaupungissa ja siellä sijaitsee tamperelainen moottoriurheilualue, joka alun perin aikaan saatiin tamperelaisten veronmaksajien rahoilla ja johon sittemmin Tampereen UA:kin sijoitti melkoisen summan omia varojaan.
– Mitä odotat tulevaisuudelta?
Pitäisikö sanoa eläkkeelle pääsyä ja lottovoittoa. Vakavasti puhuen, lajin harrastajille lisää yhteisöllisyyttä ja samaan hiileen puhaltamista. Ne suurimmat toiminnan haasteet ja ongelmat eivät todellakaan kumpua ”naapuriseurasta” vaan vastustajamme löytyvät aivan muualta. Kauaskatseisuutta kaipaisin myös uutta jäsenistöä rekrytoitaessa. Toiminta ei pyöri ilman toimivaa jäsenkuntaa, toki nykyisin tarjolla on erilaista aktiviteettiä ja harrastusta aivan eri tavalla kuin joskus 60-luvulla, jolloin olla autourheiluseuranjäsen oli suoranainen ylpeyden aihe. Saada nykynuori sitoutumaan autourheilumaailman yhä haastavampiin järjestelytehtäviin, siinä jo haastetta sinänsä, mutta pelkästään samoja harrastajia seurasta toiseen kierrättämälläkään tämä mainio lajimme ei elä ja voi hyvin – ainakaan joidenkin vuosien kuluttua.
Kuka olen – sarja esittelee Tampereen Urheiluautoilijoiden jäseniä Internet – sivullamme
